Galerie Pleiku, Berliini 10.1.-30.1.2022
Maalauksissa olen pohtinut ihmisten suhdetta toisiinsa ja luontoon koronapandemian aikana.
Niissä on rantaviivaan jäänyt alaston hahmo: ehkä tullut uimasta, ehkä menossa veteen tai jäänyt
vain taivuttelemaan itseään maan ja veden, elementtien rajalle. Jonkinlainen välitila tai
päättämättömyys vallitsee, samalla kuitenkin ekstaattinen aavistus ja tunne siitä että on osa
luontoa – luonto on näyttämönomainen, dramaattinen paikka johon asettua ja esittää ajatuksiaan
sekä olemassaoloaan. Kasvit ja eläimet ääntelevät ja liikkuvat, tulevat eri suunnista, tuntuvat välillä
huutavan.
Esineet, symbolit, ihmiset, eläimet pyörivät ympärillä, muistuttavat eri ajoista, kaatuilevat ja
tiivistyvät, korostuen maisemassa vuorotellen ja menettäen taas merkitystään. Ihmisen hahmo
transformoituu vedeksi, maaksi, puuksi, sen raajat heiluvat, polvet polvistuvat, ruumis liukenee,
haihtuu ilmaan tai putoaa nesteenä alas, tulee osaksi virtaa: oudot energiat valtaavat kehon ja
mielen. Asetelman asiat ja ilmiöt eivät pysy paikoillaan vaan ne irtautuvat maasta, pyörivät ilmassa,
ovat ikäänkuin liikkeessä mutta kuitenkin staattisia, kuin kuvia itsestään, julistaen hetkellistä
olemustaan, ääreitten yhtyessä toisiinsa. Katastrofin ainekset kiertävät kehää, villieläin muuttuu
kesyksi, rakkaan lemmikin katseeksi: lemmikki kuoli, maailma pysähtyi.
Olen varonut katseita väkijoukossa tai piiloutunut maskin taakse. Olen joutunut sulkemaan ihmisiä
mielestäni, katsonut heidän läpi, kuvitellut ettei heitä olisikaan siinä, kuin he olisivat läpinäkyviä tai
ilmaa. Ihmiset hengittävät ja ovat ilmassa, he jatkuvat ruumiidensa ääreiden yli ilmatilaan jonka
jaamme, siinä sekoitumme toisiimme – hengitämme samaa ilmaa. Ihmiset ovat enemmän ilmassa
kuin hetki sitten, leijuvat, he vaikuttavat immateriaalisemmilta: raskaat mielet painavat kuitenkin
kehoa maata vasten.
Pohdin kaipuuta retkelle luontoon, pakenemista luontopolulle, jonkin yksinkertaiselta vaikuttavan
äärelle: kaislikossa suhisee, lammen pinta väreilee, pinnan alla kuohuu. Alaston polvistuva hahmo
piiloutuu kaislikkoon, veden äärelle hekumoimaan luontokokemustaan. Sitä ympäröi muistot,
symbolit, eri hetkien tiivistymä puristaa sitä, saa sen muuttamaan muotoaan, imeytymään
ympäristöönsä, katoamaan. Se on tragikoominen, dramaattinen olento, vedestä rannalle noussut
ihminen performoimassa eläinten kanssa.
..Ich und du, Müllers Kuh, Müllers Esel, das bist du..
IIDA NIKITIN 