Näyttelytiedote
19.9.-8.10.2015 Galleria 3h+k
Iida Nikitin
Esitysdokumentaatio/maalaus
Miten esitys tai performanssi jatkuu päätyttyään? Esitystilanteessa ei elä aidommin hetkessä tai ole varmemmin läsnä, kuin muuten: esitys ei ole takuu autenttisesta tapahtumasta. Olemisen, läsnäolon tai tapahtumallisen olemisen hierarkiat voivat estää näkemästä hetkien vuotamista toisiinsa, niiden jatkumista toisissaan, sekä muuntumista toiseen muotoon. Performoiva esiintyjä voi luoda eleen, ojentautua esineitä kohti, tuoda kehollaan esiin kokemaansa, ruumillista muistikuvaa tai yllättävää horjahdusta pois totutusta merkityksestä. Merkitykset ja symbolit ruumiille ja esineille voivat päästää irti johdonmukaisuudestaan ilmentää jotakin tiettyä, keinot ilmaisulle eivät pysy samoina ja yhteismitallisina, ne kieltäytyvät toimimasta ymmärryksen välineinä tai selkeänä kommunikaationa. Esitys ei ole vain tapahtuma eikä esine ole vain väline, jota käyttää hyväksi. Hetkeä on mahdotonta pysäyttää ja kuvaa on mahdotonta hallita, se jatkaa olemistaan päättymättömässä hetkessä. Kuva esityksestä, dokumentti, valokuva kiertävät kehää ja kyselevät suhdetta toisiinsa. Milloin dokumentista tulee esitys ja esityksestä kuva tai toistuva ele? Milloin valokuvasta tulee maalaus ja maalaamisesta performanssi? Vai ovatko nämä vain keinotekoisia kategorioita, joilla hallita merkityksiä ja luoda kuvaa todellisemmasta olemisesta toisen kustannuksella, kontrolloiden aidon läsnäolon momenttia?
Maalatessani tulkintoja esitysdokumentaatioista olen pohtinut esityksen, performanssin tilannetta ja hetkeä, näiden käsitteiden suhdetta tilaan, johon ne asetetaan, sekä toiseen jolle ne esitetään. Mitä on esityksen ja esittäjän läsnäolo tai hetken katoavuus?
Halu säilöä tilanteita ja hetkiä saa kiinnittymään dokumenttiin todisteena jostain hetkestä joka on ollut. Todistamalla tehdään totuus siitä, että jotain todella tapahtui, jokin on ollut ja pitää paikkansa. Katoavan taiteen määritelmät tulevat osaksi performanssia: se halutaan jossain muodossa säilyttää, että jäisi jokin jälki. Kameroiden, tai vastaavien, oleminen kaikkialla ja joka puolella, lähes jokaisella luo vaikutelman hektisestä ja runsaasta säilömisprojektista, kaikkien mahdollisten hetkien talteen otosta, kuin olisi jatkuvasti pelko kadottaa kokemukset ja muistot. Joskus kamera tuodaan niin lähelle esiintyjää, että kuvaajan selkä nousee pääosaan. Kuvaamisen vallitsevuus alkaa ärsyttää, siitä tulee ärsyke, johon tulee vastareaktio: haluaisi, että kamerat hiljenevät, poistuvat paikalta. Kuitenkin kuvaajan sijoittuminen etäälle on kuin hän olisi objektiivinen todistaja katsomassa kohdettaan ja rekisteröimässä kohokohtia, valitsemassa sen mikä on olennaisinta. Kuvaajan ollessa ihan vieressä hän rikkoo tuota rajaa, hänestä tulee osa esitystä, tai pikemminkin hän tuo esiin monet samanaikaiset esitykset, kuvaamisen esityksen ja kuvien omat esitykset totuuksista. Myös se millainen suhde kuvaajaan on, kuinka läheinen hän on, vaikuttaa siihen mitä rajataan. Vieraana oleminen, vieraus ja läheisyys tunkeutuvat kuvaustoimintoihin ja kameraa pitävästä ystävästä voi tulla etäisyydet näkyville, vieraantumisessa, vieraudessaan hän monimutkaistaa suhteensa kuvattavaan, se ei ole enää selkeä ja läheisyydessään ymmärrettävä.
Napin painallus, laukaisuäänet ympäröivät ja ovat niin tuttuja, että ne kuulee korvissaan, vaikka kukaan ei painaisikaan nappia. Sitä näkee ja kuvittelee kuvia, rajaa niitä ilman kameraakin. Kamera on katsoja itse, päässä on pimeä huone, johon silmä päästää valon ja kuvan. Digitaalisuus ja nopeat teknologiat ovat saaneet kuvat virtaamaan entistä vauhdikkaammin ja sekoittumaan toisiinsa, niiden ollessa suhteita asioiden väleissä. Oleminen näissä suhteissa on dokumentaation olemattomuutta, sen vaihtumista tapahtuman kerronnasta tapahtumaksi itsekseen. Dokumenttiin ei voi luottaa varmana ja pysyvänä, muuttumattomana tukirankana tai jonakin johon palata varmistamaan tietonsa perusteita. Esityksen valokuvaaminen ja videotallenteet eivät arkistoi todellisia tapahtumia, mutta ne voivat olla itsessään täynnä kummallisia käänteitä, ne kouristelevat eivätkä pysy paikoillaan, alkavat värähdellä ja touhuta omiaan, käyvät läpi odottamattomia suunnanmuutoksia.
Kuvan säilymistä miettii, sitä miten se jää olemaan ja mikä on sen katomista; Katsooko kukaan mitä on kuvannut, lukeeko kukaan mitä on kirjoittanut, kuunteleeko kukaan mitä on puhunut, näkeekö kukaan missä olet, jättääkö kehenkään jälkeä, kirjoittaako itsensä muihin, onko sillä väliä jos kuva hukkuu ja vaipuu pois?
IIDA NIKITIN 