Näyttelytiedote/Press release
In English below
19.9.-8.10.2015 Galleria 3h+k
Iida Nikitin
Esitysdokumentaatio/maalaus
Miten esitys tai performanssi jatkuu päätyttyään? Esitystilanteessa ei elä aidommin hetkessä tai ole varmemmin läsnä, kuin muuten: esitys ei ole takuu autenttisesta tapahtumasta. Olemisen, läsnäolon tai tapahtumallisen olemisen hierarkiat voivat estää näkemästä hetkien vuotamista toisiinsa, niiden jatkumista toisissaan, sekä muuntumista toiseen muotoon. Performoiva esiintyjä voi luoda eleen, ojentautua esineitä kohti, tuoda kehollaan esiin kokemaansa, ruumillista muistikuvaa tai yllättävää horjahdusta pois totutusta merkityksestä. Merkitykset ja symbolit ruumiille ja esineille voivat päästää irti johdonmukaisuudestaan ilmentää jotakin tiettyä, keinot ilmaisulle eivät pysy samoina ja yhteismitallisina, ne kieltäytyvät toimimasta ymmärryksen välineinä tai selkeänä kommunikaationa. Esitys ei ole vain tapahtuma eikä esine ole vain väline, jota käyttää hyväksi. Hetkeä on mahdotonta pysäyttää ja kuvaa on mahdotonta hallita, se jatkaa olemistaan päättymättömässä hetkessä. Kuva esityksestä, dokumentti, valokuva kiertävät kehää ja kyselevät suhdetta toisiinsa. Milloin dokumentista tulee esitys ja esityksestä kuva tai toistuva ele? Milloin valokuvasta tulee maalaus ja maalaamisesta performanssi? Vai ovatko nämä vain keinotekoisia kategorioita joilla hallita merkityksiä ja luoda kuvaa todellisemmasta olemisesta toisen kustannuksella, kontrolloiden aidon läsnäolon momenttia?
Maalatessani tulkintoja esitysdokumentaatioista olen pohtinut esityksen, performanssin tilannetta ja hetkeä, näiden käsitteiden suhdetta tilaan, johon ne asetetaan, sekä toiseen jolle ne esitetään. Mitä on esityksen ja esittäjän läsnäolo tai hetken katoavuus?
Halu säilöä tilanteita ja hetkiä saa kiinnittymään dokumenttiin todisteena jostain hetkestä joka on ollut. Todistamalla tehdään totuus siitä, että jotain todella tapahtui, jokin on ollut ja pitää paikkansa. Katoavan taiteen määritelmät tulevat osaksi performanssia: se halutaan jossain muodossa säilyttää, että jäisi jokin jälki. Kameroiden, tai vastaavien, oleminen kaikkialla ja joka puolella, lähes jokaisella luo vaikutelman hektisestä ja runsaasta säilömisprojektista, kaikkien mahdollisten hetkien talteen otosta, kuin olisi jatkuvasti pelko kadottaa kokemukset ja muistot. Joskus kamera tuodaan niin lähelle esiintyjää, että kuvaajan selkä nousee pääosaan. Kuvaamisen vallitsevuus alkaa ärsyttää, siitä tulee ärsyke, johon tulee vastareaktio: haluaisin, että kamerat hiljenevät, poistuvat paikalta. Kuitenkin kuvaajan sijoittuminen etäälle on kuin hän olisi objektiivinen todistaja katsomassa kohdettaan ja rekisteröimässä kohokohtia, valitsemassa sen mikä on olennaisinta. Kuvaajan ollessa ihan vieressä hän rikkoo tuota rajaa, hänestä tulee osa esitystä, tai pikemminkin hän tuo esiin monet samanaikaiset esitykset, kuvaamisen esityksen ja kuvien omat esitykset totuuksista. Myös se millainen suhde kuvaajaan on, kuinka läheinen hän on, vaikuttaa siihen mitä rajataan. Vieraana oleminen, vieraus ja läheisyys tunkeutuvat kuvaustoimintoihin ja kameraa pitävästä ystävästä voi tulla etäisyydet näkyville, vieraantumisessa, vieraudessaan hän monimutkaistaa suhteensa kuvattavaan, se ei ole enää selkeä ja läheisyydessään ymmärrettävä.
Napin painallus, laukaisuäänet ympäröivät ja ovat niin tuttuja, että ne kuulee korvissaan, vaikka kukaan ei painaisikaan nappia. Sitä näkee ja kuvittelee kuvia, rajaa niitä ilman kameraakin. Kamera on katsoja itse, päässä on pimeä huone, johon silmä päästää valon ja kuvan. Digitaalisuus ja nopeat teknologiat ovat saaneet kuvat virtaamaan entistä vauhdikkaammin ja sekoittumaan toisiinsa, niiden ollessa suhteita asioiden väleissä. Oleminen näissä suhteissa on dokumentaation olemattomuutta, sen vaihtumista tapahtuman kerronnasta tapahtumaksi itsekseen. Dokumenttiin ei voi luottaa varmana ja pysyvänä, muuttumattomana tukirankana tai jonakin johon palata varmistamaan tietonsa perusteita. Esityksen valokuvaaminen ja videotallenteet eivät arkistoi todellisia tapahtumia, mutta ne voivat olla itsessään täynnä kummallisia käänteitä, ne kouristelevat eivätkä pysy paikoillaan, alkavat värähdellä ja touhuta omiaan, käyvät läpi odottamattomia suunnanmuutoksia.
Mietin kuvan säilymistä, sitä miten se jää olemaan ja mikä on sen katomista: Katsooko kukaan mitä on kuvannut, lukeeko kukaan mitä on kirjoittanut, kuunteleeko kukaan mitä on puhunut, näkeekö kukaan missä olet, jättääkö kehenkään jälkeä, kirjoittaako itsensä muihin, onko sillä väliä jos kuva hukkuu ja vaipuu pois?
Performance documentation/painting
How does performance continue after it ends? In a performance situation one does not live more authentically in the moment or be more surely present than otherwise: the performance is not a guarantee of an authentic event. The hierarchies of being, presence or eventful being can prevent us from seeing the flow of moments into each other, their continuation in each other, and transformation into another form. The performer can create a gesture, reach out towards objects, bring out with his body what he has experienced, a bodily memory image or a surprising lurch away from the familiar meaning. Meanings and symbols for bodies and objects can let go of their consistency to embody something specific, the means of expression do not remain the same and uniform, they refuse to function as instruments of understanding or clear communication. A performance is not just an event and an object is not just a tool to be exploited. It is impossible to stop the moment and it is impossible to control the image, it continues to exist in an endless moment. A picture from the performance, a documentary, a photograph rotate and question the relationship to each other. When does a documentary become a performance and a performance an image or a repeated gesture? When does a photograph become a painting and painting a performance? Or are these just artificial categories to control meanings and create an image of a more real being at the expense of the other, controlling the moment of genuine presence?
While painting interpretations of performance documentation I have considered the situation and moment of the performance, the relationship of these concepts to the space in which they are placed, and to the other to whom they are presented. What is the presence of the performance and the performer or the transience of the moment?
The desire to preserve situations and moments makes one get attached to a document as proof of a moment that has been. By testifying we make the truth that something really happened, something has been and is true. Definitions of disappearing art become part of the performance: there`s a desire to preserve it in some form, to leave some trace. The presence of cameras, or the like, everywhere and on almost everyone, creates the impression of a hectic and abundant preservation project, capturing all possible moments, as if there is a constant fear of losing experiences and memories. Sometimes the camera is brought so close to the performer that the cameraman’s back rises to the main part. The predominance of filming starts to irritate, it becomes a stimulus to which there is a counter-reaction: I would like the cameras to be silent, to leave the scene. However, the photographer’s positioning at a distance is as if he were an objective witness looking at his subject and registering the highlights, choosing what is most essential. When the photographer is right next to him, he breaks that boundary, he becomes part of the performance, or rather he brings out many simultaneous performances, the presentation of filming and the pictures’ own presentations of truths. Also, the kind of relationship with the photographer, how close he is, affects what is cropped. Being a stranger, foreignness and closeness penetrate the filming activities and the friend holding the camera can make the distances visible, in alienation, in his alienation he complicates his relationship with the subject, it is no longer clear and intelligible in his proximity.
Pressing the button, firing sounds surround you and are so familiar that you can hear them in your ears even if no one presses the button. You can see it and imagine pictures, crop them even without a camera. The camera is the viewer himself, in the head is a dark room into which the eye lets light and image. Digitality and fast technologies have made the images flow more quickly and mix with each other, being relationships between things. Being in these relationships is the non-existence of the documentation, its change from the narration of the event to the event itself. You cannot rely on the document as a sure and permanent, unchanging support chain or as something to return to to verify the basics of your knowledge. Photography and video recordings of the performance do not archive the actual, real events, but they can themselves be full of strange twists and turns, they convulse and do not stay still, begin to vibrate and bustle on their own, go through unexpected changes of direction.
I think about the preservation of the image, how it remains and what it means to disappear: Does anyone look at what he has/has been photographed, does anyone read what he has/has been written, does anyone listen to what he has/has been said, does anyone see where you are, do you/does anyone leave a mark, does anyone/he inscribe himself on others, does it matter if the image is lost and fades away?
IIDA NIKITIN 